Yleissitovuus on muutakin kuin kummallinen sana työmarkkinapolitiikassa

On oikeastaan hyvä, että Kokoomuksen keskeinen takapiru ja taustavaikuttaja Juho Romakkaniemi (nykyään Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja) nosti esiin työehtosopimusten yleissitovuuden. Siis sen romuttamisen. Yleissitovuus on vähän vaikea käsite, mutta mielestäni se on yksi tärkeimmistä tukipilareista suomalaisessa neuvottelu- ja sopimuskulttuurissa.

Pieni kertaus on siis paikallaan:

Toisin kuin Romakkaniemi ja moni muu työnantajapuolen edustaja huutaa, työehtosopimusten yleissitovuus ei sido työnantajan käsiä sopimisen suhteen omalla työpaikalla. Yleissitovuus antaa raamit sopimiselle. Luo siis minimin, jonka päälle voi kuka tahansa ja täysin ammattiliitoilta lupaa kysymättä sopia paremmin. Myös ne järjestäytymättömät yritykset.

Yleissitovuuden poistoa on monesti perusteltu talouden ja työllisyyden näkökulmasta, sen vakuutetaan lisäävän tätä kehitystä ja sillä sitä perustellaan myös työntekijöidenkin eduksi. En kuitenkaan voi yhtyä näihin väitteisiin, sillä valitettavasti esimerkkejä meillä riittää niistä yrityksistä, joissa aina yritetään mennä sieltä missä aita on matalin ja rikkoa jopa lakeja.

Kun yrityksissä noudatetaan yhteisiä pelisääntöjä, ei toinen voi kilpailla polkemalla tuottamasi tuotteen hintaa kannattamattomalle tasolle, työntekijän etuja heikentämällä. Jokaisen työntekijän tulee saada työstään sellainen palkka, jolla oikeasti pystyy tulemaan toimeen ja muun muassa tässä työehtosopimukset toimivat vakuutuksina koko työmarkkinoille.

Nimittäin jos esimerkiksi henkilöstön palkat olisivat se millä yrityksen jatkuvuutta ja kannattavuutta pelkästään säädeltäisiin, ei kauaa kestäisi, kun tulisi pohja vastaan, mitä alemmas ei enää voi mennä ja siltikään yritys ei välttämättä pysy pystyssä. Tällainen epätervekilpailu kuitenkin johtaisi samalla siihen, että alalta kaatuisi moni muukin yritys yleisen hintatason romahduksen myötä.

Yrityspuolella on myös kovaa tahtotilaa saada yhä useampi asia työpaikoille paikallisesti sovittavaksi. Sekään ei ole este, kun muistetaan se minimi, jonka päälle eli työntekijän kannalta paremmin siis saa nytkin sopia. Sopiminen kun on edelleen kahden kauppa ei yhden tahto tai päätös. Tämäkin suojaa niin työntekijää kuin työnantajaa.

Monesti sopia voidaan työajoista hyvinkin laajasti. Tarkastelujaksoina käytetään vuotta, kuukautta kuin viikko ja päiväkohtaista aikaikkunaa sopimuksissa.

Moni ala kuuluu niin sanottuihin kausivaihtelun aloihin ja näin ollen on tervettä ja järkevääkin rytmittää työntekoa paremmin alan kysyntään sopivaksi. On kuitenkin muistettava, ettei ihminen ole kone vaan vaatii lepoaikansa ja taukonsa. On myös muistettava, että näillä ihmisillä, joita monesti työntekijöiksi kutsutaan, on myös oma elämä työn ulkopuolella. On mahdollisesti perhe, harrastus tai vaikka toinen työ, joka vaatii ja ansaitsee osuutensa tämän ihmisen ajasta.

Näin ollen nämä työntekijät voivat sopia lastensa päivähoitoajoista (näissä ilmoitusajat ovat monesti pitkiä ja maksu määräytyy käytön mukaan), harrastaa kellonaikaan sidottua harrastusta (suuri osa harrastuksista) tai tienata arkensa pyörittämiseen tarvittavat lisäeurot siinä toisessa työssä, kun työajoista sovitaan selkeästi ja kaikki osapuolet huomioiden. Tämänkin mahdollistaa ja turvaa työehtosopimus.